Työn iloa

Uusi työni on tuonut mukanaan erään elämänmakua lisäävän piirteen, jota en ollut osannut kaivata. Pääsen käymään erilaisten ihmisten kotona kurkkimassa miten toiset ihmiset olla möllöttää. Koska yksi elämäntarkoituksistahan on kauhistella muiden ihmisten tekoja, tapoja tai voisiko tassä jopa puhua kulttuuria, niin kerronpa tässä aikani kuluksi muutaman viime viikkoina kauhistusta ja ja hilpeyttä herettäneen tapauksen.

Tämä ensimmäinen ei varsinaiseti liity kenenkään kotiin mutta sanotanko kotipiiriin

Kyttääjä:



Tämä ihanainen kopion kopion kopio ilmestyi pakuni tuulilasiin. Olen yleensä aika tarkka mihin autoni jätän ja mielestäni olin tässäkin tapauksessa löytänyt taloyhtiön vieraspaikat. Saattaa olla ettei autoni ollut aivan kokonaan ruutuun parkkeerattu, mutta syy oli kyllä lähinnä onnettomien opasteiden, eikä minun piittaamattomuuden.

Tuo viimeinen lause on kyllä aika herkku.

Tervettä mieltä ja vointeja sinne kopiokoneen äärelle. Teidänlaisianne Suomi tarvitsee tai ainakin minä. Tälläiset täysin puun takaa tulevat paivän piritykset on niitä kaikkein parhaita. Olen ajatellut kehystää kyseisen nootin ja panna sen työpöytäni yläpuolelle, kyllä se on niin hieno.

Tapaus kaksi:

Miten kukaan voi elää tässä hajussa?

Jo ovella vastaan lemahti niin pistävä kissankusen löyhkä, et silmäripsetkin meni rastoille. Haju vaan vahvistui sisälle mentäessä. Pahaksi onneksi talon asukkaat olivat kokoajan kotosalla, joten en kehdannut laittaa mukanani kulkevaa aktiivihiili-kaasunaamaria heti päälle. Piti odottaa sitä vaihetta, että pääsen lakkaamaan ja joudun "syystä" käyttämään hengityksensuojainta. Lakan hajuun vedoten pidinkin naamaria päällä koko matkan ulos asti, vaikka se ei olisi ollut aivan välttämätöntä.

Jotenkin se pistävä haju jäi pyörimään nenääni niin, että ajatuskin ruuasta illan aikana sai minut lähes oksentamaan. Pystyin haistamaan sen kissankusen löyhkän työvaatteistani vielä kolmannenkin päivän jälkeen.

Kammoni kisaanpissaa kohtaan, juurtaa juurensa aikaan teini. Eräällä ensimmäisistä tyttöystävistäni oli leikkaamaton kollikissa nimeltä Otto. Siedin kissa tyttöystäväni vuoksia ja itseasissa meillä meni Oton kanssa ihan hyvin lukuunottamatta kahta seikkaa: Yöllisiä hyökkäyksiä peiton ulkopuolelle luiskahteneita varpaita kohtaan ja tätä klassikkoa, eli täydenkuun aikana sisälle lukittun mouruavan kissan reviirinmerkkaus piti tietenkin tehdä säkkituoliin.

Koska säkkituolit oli tuohon aikaan tosi hip ja rahaa ei ollu yhtään, et olis voinu ostaa uuden, niin eihän sitä haisevaa styroksinyyttiä raaskinu millään heittää pois, vaan sitä tuuleteltiin ja kyllästettiin jos jonkinmoisilla hajusteilla. Mikään ei tietenkään auttanut styroksinyytti oli tuomittu haisemaan ikuisesti.

Teininä saadut angstit on niitä kaikkein pysyvimpiä. Vihaan säkkituoleja ja vihaan kissankusta