Uneton Helsingissä

Sanotaan, että toisen lapsen saaminen on ihan eri juttu. Jotkut isät ja miks ei äiditkin sanoo et se on paljon helpompaa kun rutiinit on halussa ja homma kun on kerran koettu, niin tietää jo etukäteen mitä tuleman pitää. Mielestäni toi rutiinien tunteminen on tässä lapsen saamis touhussa se kaikkein helpoin osa. Puhdas tekninen suoritus ja sen hallitseminen ei ole minulle se "juttu", joka helpottaa tätä isäksi tulemista.

Itseasiassa minusta tuntuu, että ensimmäisen lapsen kohdalla hukutun sisälläni sambaa vetävät tunteet juuri tämän tekniikan alle "Onkos nyt varmasti tarpeeksi lämpimiä vaatteita ... entäs matka-apteekki. Pitäiskös kuitenkin ottaa kaksi kuuria noita malarian estolääkityksiä, vaikkei siellä malariaa ookkaan ... ihan varmuudenvuoksi ... onks lennot varmistettuu ... mä soitan sinne vielä kerran ... Hei noi ergotutit meinas jäädä tohon piirongin päälle..."

Nyt kun kokemusta on kertynyt jo (huimat) yhden lapsen verran, niin teidän että ne lapset on pieniä ihmisiä ja ne kaipaa niitä asiota mitä isotkin ihmiset kaipaa - rakkautta. Todennäköisesti Papun mielestä ne ergotutit voi tunkea sinne, koska tää mun peukalo on mulle paljon rakkaampi ja hei mitä te siinä toljotatte vaihtaa mut kuiviin ja sit joku vois pitää mua sylissä ja laulaa vaikka jotain kivoja lauluja.

Nyt kun noi tekniikka murheet voi jättää taka-alalle ja keskittyä voi omaan itseensä ja sisäiseen maailmaansa, niin huomaakin että sisällä soi Rock´n roll hallelujaa taukoamatta ja samalla kun olo onnellinen on se myöskin sekava ja epävarma. Valtavan tunnelatauksen purkautuminen saa minut jotenkin sekaisin ja miettimään ihan minulle outuja asiota. Vaikka tiedänkin olevani hyvä isä, niin silti takaraivossa kummitelee ajatus siitä onko minusta sittenkään tähän. Tämän ensimmäisen lapsen kanssa kaikki on mennyt niin hyvin, että seuraava kanssa ei millään voi olla näin helppoa. Täysin epärationaalista ja ei missään tapauksessa minulle tyypillistä. Miten ihmeessä minä tänne päädyin jossittelun suolle.

Unettomuutta ei yhtään helpota sekään, että saimme kuulla palvelunantajalta, Papun bio-äidin haluavan tavata meidät. Kaiken lisäksi on mahdollista, että Papun bio-äiti on ollut valitsemassa meitä vanhemmiksi. Näiden seikkojen takia siihen tapaamishuoneeseen on tuota niin suuret saappat, että tuntuu lähes mahdottomalta täyttää ne. Miten me voidaan siinä lyhyen tapaamisen aikana vakuuttaa, että hän on tehnyt oikean valinnan ja lähtiessään hän tyytyväinen ja onnellinen ratkaisustaan (niin tyytyväinen ja onnellinen kun tässä tilanteessa voi olla). Samalla kertaa kun tuleva tapaaminen on ainutlaatuinen ja ainutkertainen tilaisuus, on se myös taatusti hankalin tilanne mihin eläessäni tulen joutumaan. Toivon hartaasti, että pystyn pitämään tunteeni kurissa ja käyttäytymään/näyttäytymään minulle asetettujen odotuksien mukaisesti. Luulen, että jos minä miehenä purskahdan itkuun ja lyyhistyn sohvan nurkkaan nyyhkyyttämään, niin ne saappaat jää täyttämättä ja toista tilaisuutta ei tule. Voi kuinka toivoisin olevani niiden mielikuvien ja enakko-odotusten mukainen, jotka siihen tapaamis huoneeseen on tuotu.