Edelliseen otsikkoon viitaten
Helsingin sanomien 12.1.-18.1. Nyt-liitteessä oli kirjoitus otsikolla
Neljä vuotta raskaana
(Artikkeli kahdesta adoptioäidistä/tulevasta adoptioäidistä, jotka kertovat pitkään kestävän odotuksen tuskasta)
Hyvä, että näistä asioista kirjoitetaan. Muiden adoptio-odottajien vertaistuki hyvässä, mutta ennenkaikkea "pahassa" helpottaa taatusti omienkin joskus sekavien ja jopa hävettävien tunteiden käsittelyä.
Näin Adoptioisänä haluaisin kuitenkin sanoa yhden MUTAN.
100% (ei lähdettä, puhdas arvaus, tosin todennäköisesti oikea) Tämän kaltaisten artikkeleiden kirjoittajista on naistoimittajia, jotka unohtavat missä adoptiossa on kyse. Suurimassa osassa adoptiotapauksia se on kahden saman arvoisen ihmisen päätös hankkia lapsia.
Perinteiseen tapaan verrattuna adoptio on tapa saada lapsia, jossa molemmat vanhemmat ovat samalla lähtöviivalla ja kulkevat koko odotusajan sama polkua pitkin aina lapsen saapumiseen sakkaa. Eikä saman arvoisuus pääty vielä tähänkään. Pienten lasten(syövät vielä tuttipulloa) on todennäköiseti aivan yks lysti kuka sitä pulloa pitää. Bioloogiseti saatujen lasten kohdalla tilanne on hieman toinen ( jos äidiltä vaan tulee maitoa, niin eiköhän nykypäivänä suurin osa vastasyntyneistä ole rintaruokinnalla).
Näin adoptioisänä vielä, minua itseasiassa hieman loukkaa tämä tapa käyttää "raskautta" kuvamaan odotusaikaa ja puhutaan lapsen "syntymästä" silloin kun pitäisi puhua lapsen kotiin saapumisesta.
Millään muilla lapsensaanti keinoilla miehet eivät voi olla samanarvoisemmassa asemassa naisen kanssa kuin adoptiossa. Senpä takia haluaisin vielä rohkaista kaikkia miehiä ja ennenkaikkea adoptio-isisä ottamaan suuremman roolin lapsen odotuksesta, saapumisesta ja kasvatuksesta. Siitähän tässä elämässäkin loppujen lopuksi on juuri kyse elämän jatkumiseta.